Riittääkö ymmärrys?

RIITTÄÄKÖ YMMÄRRYS?

Kajaanin lukio järjesti viikolla 15 tiede- ja taideviikon. Ideana oli, että Kajaanissa lukiota käyneet kertoisivat omasta urapolustaan oman tieteenalansa kautta.

Itse olin kuuntelemassa teologian tohtorikoulutettavan Anna-Liisa Tolosen esitelmää ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen – uskontojen kohtaaminen Lähi-idässä, raamatuntutkimuksen näkökulmia”.  Tolonen kuuluu Helsingin yliopistossa tutkimuksen huippuyksikköön, jossa kiinnostuksenkohteena on erityisesti eri uskontojen välinen rauhanomainen rinnakkaiselo. Toisin kuin historiankirjoissa ja nykyisessä uutistulvassa yksikkö on kiinnittynyt konfliktien ja riitaisuuksien sijaan tarkastelemaan yhteisymmärrystä ja yhtymäkohtia. Mitä muuta liittyy uskontojen väliseen olemassaoloon kuin halua tuomita toista tai osoittaa omaa paremmuuttaan? Kysymykset siitä, kuinka voidaan elää rinnakkain ja miten historiassa eri uskonnot ovat eläneet rinnakkain, ovat erityisen tärkeitä.

Kuvittelisi, että nämä samat kysymykset olisivat tärkeitä jokaiselle monikulttuurisessa yhteiskunnassa elävälle, käytännössä siis kaikille maailman ihmisille. Tolonen painottaakin esitelmässään, että on olennaista huomioida, ketä meillä on ikään kuin varaa ymmärtää. Tämä ei ole sisäsyntyistä, vaan opittua. Ketä vastaan ja kenen puolesta me haluamme esimerkiksi muinaisia pyhiä tekstejä tulkita? Kysymys pätee kuitenkin myös mediaan: Millaisia henkilöitä media tuo eteemme uutisissa? Keihin meidän toivotaan samaistuvan?

Jokaisella konfliktilla on oma maantieteensä ja kielioppinsa. Sanat ovat vallankäyttöä, sanat ovat täynnä valintoja.  Tämä on erityisen korostunutta myös Israel-Palestiina-konfliktin yhteydessä, missä niin historia ja nykyisyys kuten myös raamatuntulkinta monesti sekoittuvat. Millä nimellä ”siitä” saa oikein puhua? Millaista kieltä käyttää lehdistö tai eduskuntavaaliehdokkaat? Asetetaanko jälkimmäisessä esimerkiksi yhdeksi päätavoitteeksi se, että Suomi ei tunnusta ”palestiinalaisvaltiota”? Poikkeaako se konfliktin keskellä elävien ihmisten kielestä?

Sanon suoraan: Minusta on vastuutonta, että vuosituhansia vanhoista, paikoitellen myyttisistä, teksteistä yritetään päätellä, kuinka valtioiden rajat tulisi piirtää. Ja erityisesti silloin, jos ajattelemme, että tekstienkäyttö on myös valtapolitiikkaa. Kysymykset siitä, kenellä on valtaa tulkita ja erityisesti: kenellä on valtaa tulkita  niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin oikein, nousevat keskiöön. Myös Tolonen, kuten raamatuntutkimus yleensäkin, toi esille, että tekstien käyttö on aina tulkintaa, Tolonen esimerkiksi toi esille sen, että tekstien käyttö on aina tulkintaa, olipa kyseessä sitten Raamattu tai Eino Leinon runot.

Luennollaan Tolonen peräänkuuluttikin tiettyä rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Ulkopuolisen on oltava valmis samaistumaan myös siihen, mikä tuntuu omasta elinpiiristä käsin ”järjettömän oudolta”, jotta sitä voi ymmärtää. Ainoastaan ymmärtäminen voi avata tietä dialogille ja rauhalle. Jos me ymmärrämme vain niitä, jotka ovat samankaltaisia kuin me itse, mitä hyvää siinä on?

julkaistu Kainuun Sanomissa 17.4.2015

Ei, minä en tarvitse puolikasta

Vuosia sitten viimeksi tavattu sukulainen sanoi, että muistutan juoppoa isoäitiäni. Hautajaisissa sain paketin, joka oli jäänyt joululta - ja viimeiseksi. Sieltä paljastui kettukarkkeja. Kuulin juttuja merimiehistä ja taidekauppiaista, kuvista vastaanottokeskuksen aulassa.  Samana iltana kävin katsomassa kauhukabareeta kaupunginteatterissa ja itkin ensimmäisen 10 minuuttia tunnekuohun vallassa napsutellessani muun yleisön kanssa sormia.

Kun tulin kotiin varikset söivät pihalla kuollutta oravaa. Sisällä kannukasvi oli kuihduttanut kannujaan. TV:ssä kerrottiin uudesta jytkystä. Kännykkäni whatsapp tulvi itkunsekaisia viestejä - mitens nyt kulttuuri, mitens nyt ympäristö, voiko joku vielä peruuttaa lakiesitykset, joita tehtiin viime kaudella. En ollut ehkä yhtä yllättynyt kuin osa, mutta en ollut suostunut juurikaan ajattelemaan asiaa aikaisemmin.

Päätin, että parasta nyt mennä vain nukumaan ja unohtaa se linkki, joka tiivisti käymieni keskustelujen tunnelmat.

- - -
Kun herään seuraavana aamuna joudun palauttamaan vaeltelevan mieleni lukemattomia kertoja aamuteen juontiin. On vaikeaa olla läsnä, kun pelon kartta tuntuu alkavan oman ikkunan takaa. Aukaisen Oulusta tuliaisna tuomani Tulva-lehden, jossa vt. päätöimittaja Terhi Toppala kirjoittaa: "Yhdenvertaisuutta ja ihmisoikeuksien toteutumista ovat Suomessakin uhanneet arvokonservatiivinen liike, oikeistopopulismi sekä rasistiset ja fasistiset suuntaukset."

Suljen lehden.

Palaan nuuhkimaan höyryävää teetä.

 - - - -

Kun illalla katsomme Almodovarin elokuvia omilla kuplillani ei tunnu olevan loppua. Puhaltelen niitä muovisesta saippuakiposta, olohuone täytyy niistä ja omat kasvoni heijastuvat jokaisesta. Kukaan muu ei puhaltele, minä vain.  Mun queer-kuplat, mun anarkisti-kuplat, mun feministiset-kuplat, mun-kesäkäytössä-oleva-kuplavolkkari....

Tulistun! Miten sä voit sanoa kenellekään, että "ellen saa tanssia, se ei ole minun vallankumoukseni", kun paikoissa, joissa työskentelen, tanssia pidetään edelleen syntinä!.

Kärrään käytöstä poistetuista kaupungin duunaritiloista vanhan metallisen pukukaapin työhuoneeseeni. Olen haaveillut siitä pitkään ja sovitellut sitä muuten työhuoneeni ilmeeseen.. Kaappi oli ilmainen, hain sen käytännössä roskalavalta. Kotiin päästyäni kurkkaan tilini saldoa ja sadattelen. Olen keskituloinen ja täysin pöhöttyneen keskiluokkainen, mutta silti valitan. Mulla on nää mun kuplat, vroom-vroom! Haaveilen korkeista loft-tiloista ja design-huonekaluista ja tahtoisin matkustaa joka syksy johonkin Euroopan suurkaupunkiin katsomaan "vähän kulttuuria". Välillä tuntuu, että asunto lahoaa käsiin, mutta siinä on kuitenkin noin 100 neliötä tilaa, jota toisinaan väitän liian ahtaaksi. Läimäytän itseäni kasvoille.

Tuntuu, että Ammon Hennacyn henki käy töytäisemässä teekuppini nurin ja julistaa: "Vapaaehtoinen köyhyys on välttämättömyys, sillä se estää radikaaleja muuttumasta porvareiksi". Kiitti Ammon. Luutuan teet pöydältä ja käyn täyttämässä (Marimekko-)mukini uudestaan.

Palaan kuultuihin keskusteluihin sakastissa siitä, kuinka toiset puhuvat ylpeillen korven kirkkokapinasta ja toiset kauhistellen pyörittelevät päätään. Ajattelen mahdollisuuksia. Ajattelen korpea. Ajattelen mahdollisuuksia korvessa. Olen kirjoittanut 10.maaliskuuta "Sitä hypistelee helmiä, toisen kirjoittamia. Kuten: ´Olen tuhopolttaja, valtakunnan asialla!´ja lainaukset Jack Londonilta osana saarnaa:  ´- - ja vastapalveluksena te saarnaatte työnantajillenne metafysiikkaa josta he erityisesti pitävät. Ja heidän erityisesti rakastamansa metafysiikan laji on juuri sellaista metafysiikkaa joka ei uhkaa kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää.´"

Käytän porvari-Cheekia ihan väärin ja häshtäggään  #kukamuumuka


Tee on kylmää enkä osaa avata saamani harmonikan voimakkaan ummehtuneelta tuoksuvaa koteloa. Se murretaan auki. Jo ensi kesänä minä aion säestää metsäkirkoissa itse harmonikalla virret. Encorena tullaan aina kuulemaan vanhan virsikirjan virsi 440.

1. Jo vääryys vallan saapi
se huutaa taivaaseen,
se turmaa ennustaapi 
vie kansat kurjuuteen. 
Ken Herran oikeutta 
nyt täällä julistaa, 
ja ken vanhurskautta 
nyt tahtois puolustaa?

2. Nyt viekas vilppi täällä
on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä
ja vääryys voimissaan.
Ei kuulla kurjan ääntä
ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää
vääryyttä puoltamaan.

3. Kas, köyhän leivän syövät
nuo jumalattomat.
He viatonta lyövät
ja häntä vainoovat.
He kurjaa ahdistaapi
kuin käärme kiukussa,
korvansa tukkeaapi
tuon raukan huudoilta.

4. He armotonna veivät
osuudet orpojen.
He söivät lesken leivät,
on Herra nähnyt sen.
Hän vanhurskaasti kostaa
vääryydentekijät,
rankaisee ansiosta
nuo viekkaat ryöstäjät.

5. Vaan voitonpäivän kerran
vaivaiset näkevät,
vanhurskaus kun Herran
lyö väärät, väkevät.
Oi Herra, voimas näytä,
kansaasi armahda
ja hurskaan pyynnöt täytä
ja päästä vaivasta.

THE change is gonna come

Aikanaan teologisessa uskonnonpedagogiikan praktikumeissa eräs keski-ikäinen mies piti ryhmällemme harjoittelutunnin - olisiko ollut kristillisestä armosta, Jumala rakkaudesta.. en muista aivan tarkkaan. Hän aloitti kuitenkin tunnin soittamalla Judas Priestin Turbo lover -kappaleen.

Kirkollisissa piireissä saa yllättyä aina uudestaan - eikä aina mitenkään niin hyvällä kuin äskeisessä esimerkissä. Ainakin syrjäseuduilla olen ehtinyt törmätä useamman kerran keskusteluihin siitä,
että mikä on soveliasta musiikkia. Tällä en tarkoita keskusteluja siitä, että
mitä on sopivaa soittaa vaikkapa hautajaisissa tai kirkkohäiden yhteydessä. Siihen
on olemassa aivan selkeät ja perustellut ohjeet, joista yksi keskeisin koskee sitä,
että esimerkiksi noiden molempien kyseisten toimitusten kohdalla on kysymys
jumalanpalveluksesta ja sen erityinen luonne on tultava esille.

Nyt puhun ihan oikeasti ja puhtaasti sitä, että mitä musiikkia nyt ylipäätään kenenkään
on soveliasta kuunnella.

Ymmärrän erilaisia musiikkimakuja ja sitä, ettei kaikki musiikki ole kaikkia varten.
Niin kuin minulle suomimetalli. Ei vain passaa pirtaan. Tietyt noisen alalajit jätän myös mieluusti väliin. Ohitettaviin kuuluu myös esimerksi Radio Dei:n soittamat "kevyet hengelliset laulut". Ja onhan näitä.

Mutta se, kun joku määrittelee minun puolestani, saako joku biisi koskettaa tai tuoda hengellisiä ahaa-elämyksiä, on minusta vain moukkamaista.

Olen sekakäyttäjä tässä asiassa. En pysty määrittelemään etukäteen sitä, mikä biisi koskettaa tai tuo jonkun uuden ahaa-elämyksen hengellisyyden saralla. Samalle soittolistalleni mahtuvat bysanttilainen kirkkomusiikki, Taizé-laulut, vanhat raskaspolkuiset virret kuin liuta muita, jollain tavalla "kevyenä" musiikkina pidetyt.

Seuraavaksi laitankin täysin satunnaisessa järjestyksessä liudan erilaisia biisejä. Ne ovat puhutelleet, pysäyttäneet. Ne ehkä kertovat jotain myös hengellisestä elämästä, tietyistä mielenmaisemista, hetkistä, joihin on täytynyt pysähtyä. Ne eivät kerro tyhjentävästi tai rationaalisesti asioita, eivät ota kantaa dogmatiikkaan tai kirkkojärjestykseen, eivät määrittele, kuinka on uskottava. Hyvä oikeastaan niin.

Sävelet kulkevat villeinä ja vapaina, ilman tunnustuskuntien rajoja. Pureutuvat, polemisoivat, eivät pyytele anteeksi.

Dance, dance, dance to the radio!

Seuraava teksti on viime viikolla radio Kajauksessa kuultu aamuhartaukseni.



Menneen piinaviikon tai hiljaisen viikon keskiviikkona Kirkko Helsingissä julkaisi kuvan twitter-tilillään. Siinä oli kärsimysajan värien lomassa Jeesus orjantappurakruunu päässään. Teksti kuului: "Ristiinnaulitkaa kapinallinen!"  - viitaten hiljaisen viikon kärsimystien tapahtumiin. Alapuolella oli teksti: "Vaikka totuus usein häviää huutoäänestykset, uskalla uida vastavirtaan."

Kuva pysäytti. Se herätti aamu-unisen mielen.

Mitä on vastavirta? Mitä on vastakulttuuri? Käytän apunani yhtä, ehkä aika yllättävääkin esimerkkiä.

Lainaan yhtä 1800-luvun kuuluisinta kirjailijaa, Leo Tolstoita, joka kääntyi vanhuuden päivillään voimakkaasti kristinuskon puoleen. Hän kirjoittaa vuorisaarnaa puidessaan seuravasti:

"On totta, että vuorisaarnan ja sen kehotusten täydellinen onnistuminen ihmisten kohdalla on vaikeaa, ja että kaikki ihmiset eivät tule löytämään onnellisuutta noudattaessaan näitä kehotuksia. Voidaan sanoa, että vuorisaarnan kehotukset ovat jopa typeriä tai hullunkurisia - tai että kuten epäuskoiset väittävät, Jeesus oli mukamas vain idealisti tai haihattelija, jonka epäkäytännölliset kehotukset upposivat vain mieleltään sinisilmäisiin opetuslapsiin. Mutta samalla on kuitenkaan mahdotonta kieltää sitä seikkaa, että Jeesus sanoo hyvin selkeästi sen, mitä vuorisaarnassaan haluaakin sanoa. Nimittäin sen, että älkää tehkö pahalle vastarintaa. Se, joka kuuntelee Jeesuksen opetusta, ei voi tulla tässä asiassa muuhun johtopäätökseen."

Tolstoin mukaan Jeesus esittelee vuorisaarnassaan aivan uudenlaisen, vallankumouksellisen näkemyksen siitä, kuinka ihmiskunnan asiat tulisi järjestää, kuinka ihmisten tulisi suhtautua toisiinsa ja suhtautua maailmaan. Älkää tehkö pahalle vastarintaa, katkaistaa pahan kiere, katkaiskaa väkivallan kierre. Tehkää toisin! Uikaa vastavirtaan!

Maailma on kautta historian näyttänyt teille yhdelaista mallia - se on riitaan vastaamista riidalla, lyömiseen vastaamista lyömiselle, sotaan vastaamista sodalla. Tehkää toisin, tehkää paremmin! Älkää kulkeko miekan tietä, kulkekaa ristin tietä.

Kuvailemaani twiittiin liittyen voisi sanoa: tällöin häviämme ehkä huutoäänestykset, mutta silti meidän on uitava vastavirtaan.

Pahan kierteen, vihan ja koston kierteen, voi katkaista vain rakkaudella: kärsivällä ja uhrautuvalla rakkaudella. Toisen posken kääntäminen voi lyhyellä tähtäimellä tarkoittaa hetkellistä lisää kärsimyksiin, mutta ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä. Samalla tavalla kuin väkivalta on tarttuvaa, on myös rakkaus tarttuvaa.

Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että me tieten tahtoen suostuisimme alistumaan ja nöyrtymään epäasialliseen kohteluun saati väkivallan uhkaan. Tietenkään ei.

Kirkkohistoria kertoo, että kristinusko on olemukseltaan vastakulttuuria - se on noussut jonkin olemassa olevan, vallitsevien olojen vastavoimaksi. Se oli ihmistä, mutta myös yhteisöjä merkittävällä tavalla muuttava voima. Vallankumous, joka lähti sisäisesti, mutta laajeni ulospäin - Jumalan valtakunta, pieni sinapinsiemen, yksilö, toinen yksilö, kolmas yksilö, neljäs yksilö, viides yksilö ja niin edelleen... Rikkaruoho, joka ottaa valtaansa koko pellon. Epätoivottu, vastavirtaisuutensa vuoksi.

Rakkaudella vastaaminen - mitä tarkoittaisi se muutos? Mitä se tarkoittaisi kaikille niille rakennelmille, joita ympärillä näemme? Mitä se tarkoittaisi veloille, halullemme kostaa väärintekijöille, halullemme ottaa maailmassa, jossa kaikille olisi tarpeeksi, mutta osalle ei ollenkaan ja toisille yllin kyllin? Mitä tapahtuisi niille asioille, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, välttämättömyyksinä niin sanotulle onnelliselle elämällemme? Tavaramäärille, tehotuotannolle, kulutukseen perustuville itsemme rakennusprojekteille?

Mitä ihmissuhteillemme? Mitä väärintyneelle hyötysuhteellemme muuhun elolliseen, koko luomakuntaan?

Minä voin sen päättää - tässä, tänään. Minä voin päättää, kylvänkö ympärilleni väkivallan vai rakkauden siemenen. Otanko käteeni miekan vain selkääni ristin.

Ystävän tekemä ihana vegaanikakku ilostutti lauantai-iltapäivää.

Mites toi pääsiäinen? pt.2

 

Pääsiäislauantaina ja -sunnuntaina:

-Ajoin Ouluun pyydettynä keskustelemaan VAALIfestiVAALEILLE feminismistä, politiikasta ja vallasta. Omat kysymykseni ehdokkaalle käsittelivät erityisesti neljännen aallon feminismiä ja queer-politiikkaa. Minä sain puolestani myös vastata kysymyksiin kirkon tilanteesta samoista teemoista käsin.
-Tsekkasin täystoiminnassa olevan Oulun uuden kulttuurikeskuksen, Tukikohdan.
-Kaadoin kahvit koko mukin vahvuudelta päälleni yrittäessäni samaan aika sekä juoda kahvia että valokuvata ja viereltäni kuului lohkaisu "taisi saada pappi nyt kahvia tarpeeksi juodakseen".
-Pidin upealla työporukalla pääsiäisyön messua (kun oli minun vuoroni mennä ehtoolliselle Juha-kanttori siirtyi urkujen takaa pianon ääreen. Polvistuessani alttarille takaani alkoi kuulua jotain, jota kuvailisin "old time playground music"in ja negrospirituaalin risteytymäksi. Juhan tulkinta Pilvimuurista valo välähtää -virrestä sai koko kirkkosalin hymyilemään.)
-Piilotin kotini olohuoneeseen suklaamunia kumppanin etsittäväksi
-Söin itse valtavan määrän suklaamunia
-Söin valtavan määrän vegaanista pashaa
-Söin valtavan määrän cola-seitania (seitan korvaa meidän taloudessamme sekä jouluna että pääsiäisenä
elävien olentojen syönnin.)
-Matkasin kamarikuoron mukana Kuhmossa sijaitsevaan Lentiiran kirkkoon
-Liikutuin niin bysanttilaisesta kirkkomusiikista kuin körttipoljentoisista virsistäkin

Mites toi pääsiäinen? pt.1

Itken aina, kun kiirastorstaina urut hiljenevät. 

Olen haaveillut pitkään, että pääsisin joskus kuvaamaan filmikameroilla Yhdysvaltojen Bible-belt -alueen tienvarsikylttejä. Käydä katsomassa suvaitsemattomuutta ja hurmiota, herranpelkoa. Ehkä oppisi jotain kohtaamisesta, enemmän kuin mukavuusalueella oleskellessaan. Tänään aivan toisessa tilanteessa, jo pääsiäispyhien jälkeen, luennoitsija sanoo, että tutkimustyö on "eläytymisen ja etääntymisen jatkuvaa kiertoa". Hän sanoo myös, että sanoilla on valtaa, sanat ovat vallankäyttöä, meidän täytyy tarkata sanojamme. Maailmantilannetta tarkasteltaessa, tutkimusta (ja minä lisään: kirkollista työtä tehdessä) pitää olla rohkeutta samaistua mös siihen, mikä tuntuu "järjettömän oudolta". Että ymmärrys voisi lisääntyä, että väkivalta vähenisi, voisi nähdä, että konfliktien takana on ihmisiä, yksilöitä. 

Suomeenkin on piirretty oma Bible-belt -alueensa. Eräässä entisessä työpaikassani ilakoivat siitä, että tuo vyöhyke kulki oman seurakunnan halki. Kun päätyy tilanteisiin, yhteisön omin voimin rakentamiin mäntyhuoneisiin, perukkaan, jossa samat suvut ja samat ihmiset ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan, jonnekin, missä papin sukupuolella on vielä väliä - sitä ymmärtää, ettei tosiaan tarvitse matkata Atlantin yli. 

"Kunnon ihminen muistaa karjansa tarpeet, jumalaton ei sääliä tunne." (Sananl.12:10)

Meillä oli Lehtikankaan kirkolla palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina pieni paastonajan tapahtuma. Lapsityö oli järjestänyt "pääsiäismatkan". Rippikoululuokka oli järjestetty kirpputoriksi ja tarjolla oli kasviskeittolounas ekopaaston hengessä. Kirkon ekopaasto on mielestäni kaikin tavoin kannatettava hanke. Tietysti toivoisi, että sen tuomat havainnot voisivat kantaa muuallekin elämään - kuten paaston tarkoituksena hengellisessä mielessä tietysti aina on. Ruokailutottomuket ovat yksi merkittävin tekijä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja maailman nälänhädän fiksaamisessa. Sillä on tietysti myös merkitys lajien välisessä solidaarisuudessa. Kasvisruokailu jos mikä kasvattaa myös empatian kykyä, joka "ei karvoihin katso."

Ensimmäisenä opiskeluvuonnani teologisessa tiedekunnassa väitin kivikovana Uuden testamentin eksegetiikan tunneilla, että Jeesuksen oli täytynyt olla vegaani. Ihana ja hyväntahtoinen professorini hymyili minulle ja esitti rauhallisesti muutaman vasta-argumentin, mutta pysyin tiukasti kannassani. Olin kiinnittynyt voimakkaasti eläinteologisiin diskursseihin ja niin, ehkä voi sanoa, että enemmänkin toivoin, että Jeesus olisi esimerkki myös tässä asiassa. Samalla tietysti lankesin hupsutuksissani siihen samaan, mistä olin kritisoinut kritisoimasta päästyäni tiettyjä herätyskristillisiä nuorisolehtiä. Kun joku nuori kysyy "kysymys-ja-vastaus -palstalla" vaikkapa, että mitenkähän tuo tupakanpoltto, vastaus rakennetaan ovelasti, mutta samalla ärsyttävän läpinäkyvästi: "Raamattu ei varsinaisesti sano mitään tupakanpoltosta..." 

Vaikka olenkin noista vuosista lieventänyt kantaani, tietyt perusperiaatteet pysyvät silti samana. Raamatun ei tarvitse puoltaa kasvissyöntiä, jotta se olisi validi ja oikea vaihtoehto tässä ajassa. En ole koskaan niin ajatellutkaan -  Jeesuksen vegaanius olisi nuoresta minusta ollut "ihan kiva lisä". 

Mitä enemmän luen esimerkiksi erämaaäitien ja -isien tekstejä tai tutustun vaikkapa osittain kristillisen anarkismin piiriin laskettavaan Catholic Worker Movement:in historiaan ja sen keskeisiin hahmoihin, heidän esimerkkiinsä, yksinkertaisen kristillisen elämän ihanne, jossa kasvissyönti on yksi olennainen osa rakkauden tekoja, tuntuu nykypäivän tieteellisiin faktoihin yhä järkeenkäyvämmältä. Se olisi sitä joka tapauksessa, ilman hengellistäkin aspektia. 

Juttelimme vastikään erään ystäväni kanssa, joka totesi pohtineensa teologiharjoittelun aikana ohjaajansa kanssa rippikoulutunteja valmistaessaan, että hän "haluaisi sanoa suoraan, että lihansyönti on merkittävästi suurempi synti kuin esiaviollinen seksi." 

Jälkimmäisen synnillisyyteen en tässä nyt itse ota kantaa (eikä ystävänikään tarkoittanut sitä niin), mutta vastakkainasettelu on mielestäni paikoitellen vielä tätä aikaa kuvaava. Kuinka me samalla kauhistelemme ruumiillisuutta, mutta kuitenkin olemme valmiita tekemään omasta kehostamme tuntevien olentojen hautausmaan, kirjaimellisesti lihallisen. 

- - - -

Tuo aurinkoinen ja maukas keitto, joka vei mieleni värinsä vuoksi Taizé-kesään, maittoi niin lapsille kuin aikuisillekin, palvelukodeista tulleille ja meille satunnaisille pastoreille. Kiitollisena saattoi vilkkaan päivän päätteeksi lausua ruokarukouksen ja yhtyä Gregorios Nyssalaisen (n. 335 -395) äärimmäisen ajankohtaisiin ajatuksiin jokapäiväisestä leivästä:

“‘Give Thou bread’ — that is to say, let me have food through just labor. For, if God is justice, anyone who procures food for themselves through covetousness cannot have his bread from God. You are the master of your prayer if your abundance does not come from another’s property and is not the result of somebody else’s tears; if no one is hungry or distressed because you are fully satisfied. For the bread of God is, above all, the fruit of justice.”